Tänään oli suuri päivä, kun olin avokin mukana np-ultrassa.

Aamulla hieman jännitin, enkä ollut ihan varma pitäisikö minun olla koko toimenpiteessä mukana. Jotenkin koin kuitenkin velvollisuudekseni olla mukana, mutta ennen kaikkea halusin nähdä miten pieni aarre jakselee.

Kätilö tai hoitaja (kumpi toimenpiteen suorittanut naisihminen sitten olikin), oli tosi asiantunteva ja mukavan oloinen. Ultra tehtiin ensiksi alateitse, ja meinasi aikuisella miehelläkin tulla kyynel silmään kun sintti viuhtoi hirveällä vauhdilla ympyrää.

Koska avokin kohtu on eteenpäin kallellaan, saatiin parempi kuva kuitenkin vatsanpeitteiden päältä ultrattaessa.

Kaikki oli kunnossa - kaksi jalkaa, kaksi kättä, sydän sykki vahvasti, pää näytti hyvältä ja niskatrurvotuskin oli ihan normaaleissa mitoissa. En ihan tarkkaan edes muista mitä kaikkea siellä sanottiin, kun olin niin keskittynyt ihailemaan ruudussa näkyvää kuvaa.

Jopa kasvonpiirteet näkyivät kohtalaisen hyvin, ja olen aika varma että sintillä tulee olemaan isin sukunenä - iso mutta ylväs =)

Kai se pitää pikkuhiljaa totuttautua ajatukseen että ensi isänpäivänä sitä on itsekin päivänsankari =)